maanantai 12. joulukuuta 2016

L.M. Montgomery, Fingal's Cave ja Ionan saari

uoguelph26817
Staffa, 1911, Montgomeryn ottama kuva (University of Guelph Library)

Vuonna 1911 Maud Montgomery vieraili Staffan ja Ionan saarilla Länsi-Skotlannissa. Hän oli äskettäin muuttunut Mrs. Ewan Macdonaldiksi ja tämä oli hänen ja tuoreen aviomiehensä häämatka. Herra ja rouva Macdonald matkustivat Montrealista Megantic-laivalla meren yli Liverpooliin, vain vuotta aiemmin kuin saman varustamon valmistama laiva, Titanic, joka uppoaisi kylmään Pohjois-Atlanttiin.
Yhden lepopäivän jälkeen he saapuivat Glasgowhun. Matka alkoi Skotlannista, tarujen ja legendaaristen kuninkaiden maasta, jota Maud ihaili, olihan hän lukenut Sir Walter Scottin romaaneja, Robert Burnsin runoja ja J.M. Barrien tarinoita koko ikänsä. Staffan saarelle heitä veti kuuluisa Fingal's Cave, joka kerää turisteja yhä joka kesä tälle syrjäiselle alueelle. Fingal's Cave on luonnon muodostama katedraali, täynnä pylväsmäisiä kivipaaseja, pienellä asumattomalla saarella, joka näyttää täältä Ionalta käsin mustalta suorakulmaiselta laatikolta.
Näin Montgomery kirjoittaa vierailusta päiväkirjassaan:
"Glasgow, July 20, 1911
Torstai-iltapäivänä lähdimme retkelle Obaniin, Staffalle ja Ionalle. Menimme junalla Obaniin ja maisemat olivat hyvin kauniita, erityisesti Loch Awen varrella, missä on raunioitunut linna. ... Oban on kuvauksellinen pieni kaupunki, rivi taloja jotka on rakennettu rantakadulle sisämaasataman varrelle. Metsäiset vuorenrinteet kohoavat talojen takaa. Seuraavana aamuna lähdimme laivalla kohti Ionaa. Oli tyypillinen skottilainen päivä, kirkasta ja aurinkoista yhtenä hetkenä, sateista ja sumuista toisena. Muutaman tunnin ajan nautin purjehduksesta hyvin paljon. ...
Kun iltapäivä kului aloin menettää kiinnostukseni kaikkeen. Linnanrauniot, korkealla kohoavat vuoret, valkoiset aallot, haamut ja ranskalaiset turistit menettivät hohtonsa. Olin ollut aamulla huolissani, koska kuulin, että sää saattaisi olla liian huono Staffalla pysähtymiseen, ja halusin kovasti nähdä Fingal's Caven. Mutta nyt en välittänyt Fingal's Cavesta tai mistään muustakaan maallisesta asiasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin merisairas.
Höyrylaiva kuitenkin pysähtyi  Staffalla ja kaksi veneellistä turisteja meni rantaan. Annoin heidän mennä. Mitä heistä? Aallot eivät olisi pelottaneet minua, kaatosade ei olisi haitannut, mutta merisairaus lamaannutti minut.
Laiva oli nyt kuitenkin paikoillaan ja aloin voida paremmin. Siihen mennessä kun soutuveneet tulivat takaisin meitä varten, voin jo paremmin, ja Fingal's Caven näkeminen alkoi taas tuntua maailman tärkeimmältä asialta. Kiipesin iloisesti veneeseen muiden kanssa ja meidät soudettiin rantaan Clamshell-luolaan. Sieltä meidän piti kompuroida märkien, liukkaiden basalttikivipaasien yli, jotka reunustavat rantaa. Siellä täällä oli köysiä, joista pystyi ottamaan tukea pahimmissa paikoissa. ... Lopulta pääsimme Fingal's Caveen ja se maksoi kaiken vaivan.
Luola on mitä mahtavin ja majesteettisin paikka, kuin suunnaton goottilainen katedraali. On vaikea uskoa, että se on syntynyt vain luonnon oikusta. Me kaikki tunsimme kunnioitusta sitä kohtaan ja jopa lannistumattomat ranskalaisturistit olivat hiljaa. ...
Seuraavaksi jatkoimme matkaa Ionan saarelle ja rantauduimme lyhyen ja kiireisen tutkimusretken ajaksi. Iona on kiinnostava, koska Pyhän Columban seurakunta oli siellä. Hänen ikivanha katedraalinsa on yhä paikallaan. Minä olin kiinnostuneempi ensimmäisten skottikuninkaiden hautapaikoista. ... Siellä he lepäävät, saaren hautausmaalla, harmaan taivaan alla. ... 
Olisin halunnut viettää useamman päivän Ionalla käyskennellen sen kummittelevilla raunioilla. Olisin halunnut tehdä parempaa tuttavuutta sen hiljaisten asukkaiden kanssa. Ei ole kovinkaan nautinnollista käydä tuollaisessa paikassa kiiressä ja kovaäänisesti lörpöttelevän turistilauman ympäröimänä."

Nyt kun jäljellä on vielä viikko tällä pienellä saarella, mietin mitä itse sanoisin siitä. Olen ollut onnekkaampi kuin Montgomery, olen saanut viettää Ionalla kaksi kuukautta yhden kiireisen pyrähdyksen sijaan. 
Kirjoittaessani tätä, valo pakenee nopeasti ja kohta tulee pimeä. Kello on kolme. Pitää lähteä rannalle ennen kuin aurinko laskee. Aion seisoa siellä ja katsella Staffan saarta, saavuttamatonta, jonne en pääse, koska kalastajien veneisiin ei mahdu ja ei heillä ole lupiakaan ennen kuin taas huhtikuussa kun turistikausi alkaa. Fingal's Cave jää minulta tällä kertaa näkemättä, mutta parempi niin. Tuntuu hyvältä katsella Staffaa tämän hieman isomman saaren rannalta ja miettiä Montgomeryä saapumassa rantaan pienellä soutuveneellä ranskalaisten turistien keskellä sata vuotta sitten. Välissämme on sopiva etäisyys, ajallinen ja tilallinen. Välissämme on sata vuotta ja kaistale merta. On kuin katselisin vanhaa elämääni, sitä missä tutkin hänen päiväkirjojaan, etäältä, vanhaa itseäni, sitä, minkä olen nyt jättänyt taakseni.
Näin minä kirjoitan päiväkirjassani Ionasta 105 vuotta Montgomeryn jälkeen:
"Miten ranta onkin niin ihmeellinen. Olen siellä täysin vapaa. Poimin kiviä kuin sanoja, keräilen niitä pikkuhiljaa, rauhassa. Ranta on täynnä kaikkea: sileitä pyöreitä kiviä, jotka ovat kauniimmillaan märkinä, mutta muuttuvat kuivuessaan tavanomaisiksi. Kasoittain merilevää, joka tussahtaa kun sen päälle astuu vahingossa ja luulee astuneensa mätänevän ruumiin päälle. Hummerimertoja, pitkin rantaviivaa, osa vielä kunnossa, osa hautautuneena maisemaan, ruohoon peittyneenä, osa vääntyneenä jossain kovassa myrskyssä (painimatsi meren kanssa), osa kaukana rannasta, ylhäällä dyyneillä heinän seassa kuin sinivihreät kanihäkit
Menomatkalla rannalle isot rauhalliset lehmät kaukana mäellä tuijottavat perääni, pohtivat ei kai mitään, lehmämäisiä ajatuksia. Niiden isot ruhot piirtyvät taivasta vasten ruskeina ja mustina. Ja rannalla odottaa kaikki tämä, tyynesti, vailla ajatuksia minusta: 
Ravunkuori, ulkoa tylsän ruskea, sisällä musteläikkämaalaus, kaikki mahdolliset violetin sävyt, auringonlasku, nyrkiniskun jättämä jälki. Iso musta kumirengas, puoliksi hautautuneena hiekkaan. Kerä haalistuneen sinisen turkoosia narua, tämän saaren väri. Kepit, kivet, merileväpatukat, korallinpalaset, litteät kivet joilla harjoittelen heittämään leipää (vain kaksi rengasta tänään), luunpalaset. Ja kun kääntää katseen, taivas, pilvet, auringonlaskun värjäämät. Ja uudestaan, meri, aallokko, kahta eri sinistä, kumma hehku veden pinnassa. Ja dyynien välistä näen saaren pohjoiskärjen, sen missä on juhlat nyt, missä tapahtuu, ja aallot läiskivät toisiaan vasten, "high-five!", kohoavat korkealle niin että näen niiden vaahtoavat kärjet. Kävelen sinne asti ja säikytän parven mustavalkoisia vesilintuja ilmaan. Älkää menkö! haluan huutaa. Minun täytyy saada teistä valokuva. Koska räplään puhelimen kameraa, minulta jää näkemättä niiden ilmaan pyrähtäminen." 

Iona, White Strand of the Monks (kuva: Vappu Kannas)




tiistai 2. elokuuta 2016

Prinssi Edwardin saari



Kesäkuussa taas L.M. Montgomery -konferenssi Prinssi Edwardin saarella. Tällä kertaa teemana oli "gender". Olin neljättä kertaa Saarella ja ehkä siksi että väitöskirja ei painanut enää harteilla nuo kaksi saarella vietettyä viikkoa olivat tavanomaistakin maagisempia.

Konferenssin jälkeen vietimme viikon mökillä Lauran kanssa Brackley Beachissä. Näin kirjoitin siitä viikosta:

"Tämä viikko on ollut puhdasta aurinkoa, hiekkaa, loikoilua, tuulta, elementtejä: tähtiä, tulikärpäsiä, eläimiä, dyynejä. Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka paikassa. Katsoimme lähes joka ilta auringonlaskua eri rannalla. Ainoastaan tiistaina emme nähneet sitä koska olimme Charlottetownissa katsomassa Anne&Gilbert-musikaalia. Muina iltoina metsästimme auringonlaskua kuin metsästäjät. Sunnuntaina Cavendish, maanantaina Covehead, keskiviikkona Brackley Beach, torstaina toinen ranta Cavendishissa, perjantaina Robinsons Island. 

Tämän viimeisen illan mökillä yksin olen käyttänyt katsomalla Bruce Willis -elokuvia ja syönyt makkaraa ja juonut paikallista olutta ja pikalukenut Anne of Avonlean ja todennut taas kerran miten huono kirja se on. Betsy Epperlyn analyysi siitä on "spot on" [The Fragrance of Sweet Grass -kirjassa]: Anna on pelkkä ärsyttävä diiva, joka luulee olevansa kaikkia muita parempi. Mietin silti miten Montgomery kirjoitti sitä vuonna 1908 täällä saarella, ihan tuossa lähellä Cavendishissa, ja pani kirjaan omat opettajakokemuksensa, joista ei ollut silloin niin kovin kauan, noin kymmenen vuotta vasta.

Pystyn kuvittelemaan koulut hyvin, koska näimme yhden niistä torstaina Lower Bedequessa, ja lisäksi talon ja huoneen missä hän asui ja flirttaili Herman Leardin kanssa. Näimme myös Bidefordissa paikan missä koulu sijaitsi ja pappilan missä hän majaili, isossa huoneessa, joka oli kylmä, mutta josta oli hieno näköala. Sen mitä Montgomeryn omat oppilaat sanoivat ja tekivät hän pani suoraan tuohon kirjaan. 

Kuvittelin lukiessa myös miten hän oli jo kihloissa Ewanin kanssa ja kirjoitti kirjaansa laskien miten monta vuotta isoäidillä oli vielä jäljellä ja miten kauan hän saisi asua saarella ja talossa. Kirjassa on kohtaus missä Gilbert keskeyttää Annan kirjoittamisen ja seisoo keittiön ovella. Se on aivan kuin Ewan, joka pistäytyi hakemaan postia kun Montgomery kirjoitti keittiössä. Kirjassa myös erään lapsen äiti on meinannut mennä naimisiin papin kanssa, mutta ei sitten mennytkään. Onko siinä salainen toive, että Montgomeryn omakin kihlaus vielä purkautuisi? 

Tänään kun seisoin Montgomeryn haudalla, tajusin että hänen luunsa makaavat siellä maan alla. Että hän on todella ollut joskus olemassa ja ollut todellinen ihminen, ei vain minun väitöskirjaani liittyvä hahmo, joka on tehnyt elämästäni hankalaa viimeiset pari vuotta. Se oli kumma ajatus, mutta toisaalta tuntui että sen ansiosta pystyin olemaan sinut hänen kanssaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli kuin käden puristus. Päästin irti hänestä sellaisena kuin hänestä oli väitöskirjani myötä tullut. Kohtasin hänet taas oikeana ihmisenä, haamuna, kirjailijana, sinä ihmisenä joka kuuluu tänne ja asui täällä ja jolla oli kokonainen elämä, mikä ei liity minuun mitenkään. 

Kohtasimme hetken aikaa, mutta nyt jatkamme taas elämäämme erillään. Hän haudassaan ja haamuna omien paikkojensa yllä, minä Suomessa tai missä lienenkään. Halusin päästää irti hänen surullisesta loppuelämästään, siitä maan kovasta painosta joka on hänen ja Ewanin luiden päällä. Kaikkien niiden ihmisten päällä, jotka kerran muodostivat hänen maailmansa: hänen isoäitinsä, äitinsä, sukulaisensa. On hyvä että edes he ovat tuolla hautausmaalla. 

Sen sijaan muistin taas hänen onnellisen elämänsä - se on niin vahvana täällä saarella: kauneus, ihmeellinen luonto, rannat, meri, kaikki tämä kauneus, miten sen keskellä on voinut edes elää? Se tuntuu fyysisenä tunteena, niin kaunista täällä on. Tuuli - ymmärrän nyt miksi Emilialla on Tuulen tyttö, tuuli on täällä osa kaikkea - dyynit, hiekka, meri, punainen maa ja multa, jota on kaikkialla, kengänpohjissa, perunoissa, korvissa ja auton kyljissä. 

Hänen kotitilansa puutarha ja pellot jotka ympäröivät sitä. Kävely Green Gablesiin, kun Macneillit vielä asuivat siellä. Miten hänellä oli se kaikki! Ne kaikki ihanat kävelyt, ensin kirkolle, sitten koululle, sitten Green Gablesin talolle, kaunis vanha puutarha ja maalaistalo, sen takana Lovers' Lane. Ja vielä Park Cornerin maailma: Silver Bush ja isoisä Montgomeryn talo, jota nyt remontoidaan bed&breakfast-paikaksi. 

Hän saattoi seistä talon takana pellolla ja katsella joka ilta auringonlaskua, tai kävellä rannalle ja katsoa kun kaikki muuttuu punaiseksi, koko maailma, ja kaikki hehkuu, saari herää eloon, kun tulenpunaiset jyrkänteet ja kalliot syttyvät tuleen.

Ja sitten kun hänen oli pakko lähteä, hän lähti silti vain kauniisiin paikkoihin. Ensin Belmont, missä emme käyneet. Sitten Bideford, joka oli kaunis. Lähellä Tyne Valley, joka oli kuin söpö piparkakkukylä, jonka keskellä virtasi joki. Ja sitten Lower Bedequeen, joka oli suosikkini. Ihana talo, ihanat puut, ihana flirttailla kauniin miehen kanssa ja olla nuori. Ja hän oli nuori silloin, vasta 22-23-vuotias. On ollut mukava muistella sitä aikaa hänen elämässään, käydä sitä läpi todellisissa paikoissa ja nähdä niiden vuosien kauneus. Tajuta todella millaista on ollut elää niissä paikoissa. 

Tajuta että hän on ollut myös hyvin onnekas ihminen ja tuonut paljon onnellisuutta tähän maailmaan. Tämä koko saari on sen todiste. Sanoin Lauralle, että harva muu paikka juhlii naiskirjailijaa ja tyttösankaria niin paljon kuin tämä saari. Ja Laura sanoi: onneksi hän kirjoitti kirjat, että saimme tietää tästä saaresta. Se on todella onni. 

Eilen tapahtui vielä viimeinen maaginen asia tällä tarujen saarella. Kävelimme Robinsons Islandin päähän. Jo sitä ennen tähän mennessä kaunein auringonlasku lähes autiolla rannalla. Kävelimme dyynien halki sinne ja aurinko laski kaikissa purppuran ja pastellin väreissä. Vesi oli kuin lasia ja poimin simpukoita. Näin ensimmäistä kertaa sellaisia purppurapilviä, mistä Montgomery kirjoittaa. Ne olivat mustien kuusien takana. Kun viimeisetkin vaaleanpunaiset kiehkurat olivat hävinneet, kävelimme kuusien välistä polkua pitkin saaren kärkeen katselemaan Canada Dayn ilotulitusta. 

Mutta ihmeellisintä ei ollut ilotulitukset ja raketit vaan tulikärpäset, jotka alkoivat tanssia ympärillämme mustien kuusien välissä, pimeässä yössä. Ne olivat kuin keijuja. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Ne olivat keijuja. Pieniä valonvälähdyksiä ilmassa. Tanssivia pieniä lyhtyjä tai kipinöitä, jotka ilmestyivät ja hävisivät sitten. Yksi lensi aivan eteeni ja pystyin melkein ottamaan sen käsieni väliin.

Ihmeellistä oli myös nähdä viimein Montgomeryn Emily-tädin talo Malpequessa, jonka sanotaan olevan Uuden Kuun esikuva. Se ei ollut tietenkään minun Uusi Kuuni, mutta jotain siinä talossa oli. Se seisoi jyrkänteellä, kaukana kaikesta, ja katsoi suoraan merelle. Sen alla oli ranta, missä kahlasimme vedessä, ja kaiken aikaa talo seisoi yllämme, ikkunat kuin silmät meihin päin. 

Mietin miten Montgomery vietti lapsena aikaa siinä talossa ja varmasti leikki rannalla, ja miten kaikki se on siirtynyt Emiliaan ja Uuteen Kuuhun ja Emilian vierailuun Priest Pondiin. Jotenkin tuntui että se talo liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Ehkä se oli Uusi Kuu." 

Emily-tädin talo (kuva: VK)

maanantai 18. tammikuuta 2016

'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery

L. M. Montgomery viuhkan kanssa, omakuva 1902 (University of Guelph Archives)

Vuosi 2016 on hyvä aloittaa kokoamalla Montgomeryyn liittyvät projektit yhteen. Vuoden 2015 lopulla sain viimeinkin väitöskirjaprojektini Montgomerystä valmiiksi. Väittelin 19.12. Helsingin yliopistossa ja vastaväittäjänäni toimi professori Laura Robinson Royal Military Collegesta, Kanadasta. 

Väitöskirjani, 'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery, voi lukea sähköisenä täällä.

Pari päivää väitöksen jälkeen ilmestyi The Looking Glass -lehti, jossa julkaistiin artikkelini Montgomeryn päiväkirjojen editoinnista. Numero on omistettu Montgomerylle ja siinä ilmestyi muitakin kiinnostavia artikkeleita. Erityismaininnan ansaitsee Laura Ledenin artikkeli Runotyttö-käännöksistä.

Molemmat artikkelit voi lukea täältä

Lisäksi jo 2014 ilmestynyt artikkelini Runotyttö-suomennoksista on nyt luettavissa verkossa Avain-lehden arkistoissa. "Kuka lyhensi Runotytön? L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -kirjan käännöshistoriaa" (Avain 4/2014) löytyy täältä.

Lopuksi haluan mainita jo syksyllä ilmestyneen Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015), joka käy läpi tällä kertaa ulkomaisia tyttökirjailijoita, mukana tietenkin myös Montgomery! Saran mielenkiintoisessa kirjassa on myös minulta pari lyhyttä tekstiä, joissa kerron lukukokemuksistani Montgomeryn lisäksi Alcottin Tytöistä parhain- ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoista. Kirjasta löytyy myös kuvia Prinssi Edwardin saarelta, tallentajina minä ja Laura Leden.

Ensi kesänä olisi tarkoitus taas matkustaa Saarelle, kun L. M. Montgomery and Gender -konferenssi valtaa Charlottetownin. Sitä odotellessa...