maanantai 12. joulukuuta 2016

L.M. Montgomery, Fingal's Cave ja Ionan saari

uoguelph26817
Staffa, 1911, Montgomeryn ottama kuva (University of Guelph Library)

Vuonna 1911 Maud Montgomery vieraili Staffan ja Ionan saarilla Länsi-Skotlannissa. Hän oli äskettäin muuttunut Mrs. Ewan Macdonaldiksi ja tämä oli hänen ja tuoreen aviomiehensä häämatka. Herra ja rouva Macdonald matkustivat Montrealista Megantic-laivalla meren yli Liverpooliin, vain vuotta aiemmin kuin saman varustamon valmistama laiva, Titanic, joka uppoaisi kylmään Pohjois-Atlanttiin.
Yhden lepopäivän jälkeen he saapuivat Glasgowhun. Matka alkoi Skotlannista, tarujen ja legendaaristen kuninkaiden maasta, jota Maud ihaili, olihan hän lukenut Sir Walter Scottin romaaneja, Robert Burnsin runoja ja J.M. Barrien tarinoita koko ikänsä. Staffan saarelle heitä veti kuuluisa Fingal's Cave, joka kerää turisteja yhä joka kesä tälle syrjäiselle alueelle. Fingal's Cave on luonnon muodostama katedraali, täynnä pylväsmäisiä kivipaaseja, pienellä asumattomalla saarella, joka näyttää täältä Ionalta käsin mustalta suorakulmaiselta laatikolta.
Näin Montgomery kirjoittaa vierailusta päiväkirjassaan:
"Glasgow, July 20, 1911
Torstai-iltapäivänä lähdimme retkelle Obaniin, Staffalle ja Ionalle. Menimme junalla Obaniin ja maisemat olivat hyvin kauniita, erityisesti Loch Awen varrella, missä on raunioitunut linna. ... Oban on kuvauksellinen pieni kaupunki, rivi taloja jotka on rakennettu rantakadulle sisämaasataman varrelle. Metsäiset vuorenrinteet kohoavat talojen takaa. Seuraavana aamuna lähdimme laivalla kohti Ionaa. Oli tyypillinen skottilainen päivä, kirkasta ja aurinkoista yhtenä hetkenä, sateista ja sumuista toisena. Muutaman tunnin ajan nautin purjehduksesta hyvin paljon. ...
Kun iltapäivä kului aloin menettää kiinnostukseni kaikkeen. Linnanrauniot, korkealla kohoavat vuoret, valkoiset aallot, haamut ja ranskalaiset turistit menettivät hohtonsa. Olin ollut aamulla huolissani, koska kuulin, että sää saattaisi olla liian huono Staffalla pysähtymiseen, ja halusin kovasti nähdä Fingal's Caven. Mutta nyt en välittänyt Fingal's Cavesta tai mistään muustakaan maallisesta asiasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin merisairas.
Höyrylaiva kuitenkin pysähtyi  Staffalla ja kaksi veneellistä turisteja meni rantaan. Annoin heidän mennä. Mitä heistä? Aallot eivät olisi pelottaneet minua, kaatosade ei olisi haitannut, mutta merisairaus lamaannutti minut.
Laiva oli nyt kuitenkin paikoillaan ja aloin voida paremmin. Siihen mennessä kun soutuveneet tulivat takaisin meitä varten, voin jo paremmin, ja Fingal's Caven näkeminen alkoi taas tuntua maailman tärkeimmältä asialta. Kiipesin iloisesti veneeseen muiden kanssa ja meidät soudettiin rantaan Clamshell-luolaan. Sieltä meidän piti kompuroida märkien, liukkaiden basalttikivipaasien yli, jotka reunustavat rantaa. Siellä täällä oli köysiä, joista pystyi ottamaan tukea pahimmissa paikoissa. ... Lopulta pääsimme Fingal's Caveen ja se maksoi kaiken vaivan.
Luola on mitä mahtavin ja majesteettisin paikka, kuin suunnaton goottilainen katedraali. On vaikea uskoa, että se on syntynyt vain luonnon oikusta. Me kaikki tunsimme kunnioitusta sitä kohtaan ja jopa lannistumattomat ranskalaisturistit olivat hiljaa. ...
Seuraavaksi jatkoimme matkaa Ionan saarelle ja rantauduimme lyhyen ja kiireisen tutkimusretken ajaksi. Iona on kiinnostava, koska Pyhän Columban seurakunta oli siellä. Hänen ikivanha katedraalinsa on yhä paikallaan. Minä olin kiinnostuneempi ensimmäisten skottikuninkaiden hautapaikoista. ... Siellä he lepäävät, saaren hautausmaalla, harmaan taivaan alla. ... 
Olisin halunnut viettää useamman päivän Ionalla käyskennellen sen kummittelevilla raunioilla. Olisin halunnut tehdä parempaa tuttavuutta sen hiljaisten asukkaiden kanssa. Ei ole kovinkaan nautinnollista käydä tuollaisessa paikassa kiiressä ja kovaäänisesti lörpöttelevän turistilauman ympäröimänä."

Nyt kun jäljellä on vielä viikko tällä pienellä saarella, mietin mitä itse sanoisin siitä. Olen ollut onnekkaampi kuin Montgomery, olen saanut viettää Ionalla kaksi kuukautta yhden kiireisen pyrähdyksen sijaan. 
Kirjoittaessani tätä, valo pakenee nopeasti ja kohta tulee pimeä. Kello on kolme. Pitää lähteä rannalle ennen kuin aurinko laskee. Aion seisoa siellä ja katsella Staffan saarta, saavuttamatonta, jonne en pääse, koska kalastajien veneisiin ei mahdu ja ei heillä ole lupiakaan ennen kuin taas huhtikuussa kun turistikausi alkaa. Fingal's Cave jää minulta tällä kertaa näkemättä, mutta parempi niin. Tuntuu hyvältä katsella Staffaa tämän hieman isomman saaren rannalta ja miettiä Montgomeryä saapumassa rantaan pienellä soutuveneellä ranskalaisten turistien keskellä sata vuotta sitten. Välissämme on sopiva etäisyys, ajallinen ja tilallinen. Välissämme on sata vuotta ja kaistale merta. On kuin katselisin vanhaa elämääni, sitä missä tutkin hänen päiväkirjojaan, etäältä, vanhaa itseäni, sitä, minkä olen nyt jättänyt taakseni.
Näin minä kirjoitan päiväkirjassani Ionasta 105 vuotta Montgomeryn jälkeen:
"Miten ranta onkin niin ihmeellinen. Olen siellä täysin vapaa. Poimin kiviä kuin sanoja, keräilen niitä pikkuhiljaa, rauhassa. Ranta on täynnä kaikkea: sileitä pyöreitä kiviä, jotka ovat kauniimmillaan märkinä, mutta muuttuvat kuivuessaan tavanomaisiksi. Kasoittain merilevää, joka tussahtaa kun sen päälle astuu vahingossa ja luulee astuneensa mätänevän ruumiin päälle. Hummerimertoja, pitkin rantaviivaa, osa vielä kunnossa, osa hautautuneena maisemaan, ruohoon peittyneenä, osa vääntyneenä jossain kovassa myrskyssä (painimatsi meren kanssa), osa kaukana rannasta, ylhäällä dyyneillä heinän seassa kuin sinivihreät kanihäkit
Menomatkalla rannalle isot rauhalliset lehmät kaukana mäellä tuijottavat perääni, pohtivat ei kai mitään, lehmämäisiä ajatuksia. Niiden isot ruhot piirtyvät taivasta vasten ruskeina ja mustina. Ja rannalla odottaa kaikki tämä, tyynesti, vailla ajatuksia minusta: 
Ravunkuori, ulkoa tylsän ruskea, sisällä musteläikkämaalaus, kaikki mahdolliset violetin sävyt, auringonlasku, nyrkiniskun jättämä jälki. Iso musta kumirengas, puoliksi hautautuneena hiekkaan. Kerä haalistuneen sinisen turkoosia narua, tämän saaren väri. Kepit, kivet, merileväpatukat, korallinpalaset, litteät kivet joilla harjoittelen heittämään leipää (vain kaksi rengasta tänään), luunpalaset. Ja kun kääntää katseen, taivas, pilvet, auringonlaskun värjäämät. Ja uudestaan, meri, aallokko, kahta eri sinistä, kumma hehku veden pinnassa. Ja dyynien välistä näen saaren pohjoiskärjen, sen missä on juhlat nyt, missä tapahtuu, ja aallot läiskivät toisiaan vasten, "high-five!", kohoavat korkealle niin että näen niiden vaahtoavat kärjet. Kävelen sinne asti ja säikytän parven mustavalkoisia vesilintuja ilmaan. Älkää menkö! haluan huutaa. Minun täytyy saada teistä valokuva. Koska räplään puhelimen kameraa, minulta jää näkemättä niiden ilmaan pyrähtäminen." 

Iona, White Strand of the Monks (kuva: Vappu Kannas)